ISÄTÖN ISÄNPÄIVÄ

kolumnikuva_mari-01
TEKSTI MARI JÄNTTI

Tänään vietän elämäni toista isänpäivää ilman isää.

Se tuntuu edelleen oudolta. Väärältä. Paskalta. Some täyttyy isihehkutuksista, mikä tietenkin on ihana asia, mutta omaa sielua se kirpaisee. Tänä vuonna en voi halata isää ja kertoa sille, että rakastan sitä. En voi syödä sen kanssa kakkua ja kuunnella Deep Purplea. Isäni nukkui yllättäen pois vajaat kaksi vuotta sitten.

Isäni oli alkoholisti. Oikein kunnon rapajuoppo. Alkoholi valtasi hänen elämänsä ja se meni kaiken edelle, niin kuin alkoholisteilla aina tuppaa menemään. Myös minun edelle.

”Sun lapsuus on varmaan ollut ihan hirveä”, töksäytti eräs puolituttu minulle, kun puhuimme aiheesta. Ei. Minun lapsuus ei ole ollut kauhea. Hankalaa välillä, mutta ei missään nimessä kauhea.

Se, että olet alkoholisti tai narkkari ei tee sinusta automaattisesti huonoa ihmistä, eikä huonoa vanhempaa. Se miten käyttäydyit muita kohtaan vaikuttaa siihen millainen olet. En nyt kehota ketään vetämään kaksin käsin viinaa tai alkaa piikittämään itseään, mutta on hyvä muistaa, että ihmisiä ei kannata tuomita huhupuheiden tai ulkonäön vuoksi.

Valitettavasti tiedän monta alkoholistia, jotka ovat käyttäytyneet väärin läheisiään ja erityisesti omia lapsiaan kohtaan. He ovat lyöneet, uhkailleet ja huoritelleet. Toivoneet, ettei oma lapsi olisi ikinä edes syntynyt. Onneksi voin sanoa, että isäni ei ollut tällainen. Hän ei ollut ikinä ilkeä kenellekään, eikä halunnut muille pahaa. Hän oli yksi hyväsydämisimmistä ihmisistä, jonka olen koskaan tuntenut.

Mutta voi kuulkaa, olen minä sitä ukkoa manannut. Vaikka isä oli minulle hyvä, ei kuitenkaan ollut helppoa olla alkoholistin lapsi. Monet kerrat olen miettinyt, että miksi minun isäni on tällainen. Miksi minun isäni ei käy töissä, niin kuin muiden isät. Miksi minun isän jääkaappi on täynnä kaljaa, kun muiden isien jääkaapeista löytyy kivoja ruokia. Miksi minun isä haisee vanhalle viinalle, kun muiden isät tuoksuvat partavedelle. Miksi minun isä ei ole tavallinen, niin kuin kaikkien muiden isät ovat.

Pyydän isää soittamaan seuraavan kerran vasta sitten kun hän on selvin päin. Isä ei enää koskaan soittanut minulle.

Vaikka isä ei muille pahaa halunnut, oli hän loppupeleissä paha itselleen.

Kaksi viikkoa ennen isäni kuolemaan puhuin hänen kanssaan puhelimessa. Isä oli elämänsä humalassa ja puhelu kesti yli tunnin. Hänen puheistaan ei saanut selvää ja minua itketti. Lopulta en enää pystynyt kuuntelemaan ja valehtelin isälle, että ystäväni tulee luokseni ja etten voi enää puhua. Pyydän isää soittamaan seuraavan kerran vasta sitten kun hän on selvin päin. Isä ei enää koskaan soittanut minulle.

Ystävänpäivänä 2015 puhelimeni piippaa. Facebookissa on tullut viesti.

– Hei, onko totta, että isäsi on nukkunut poissa? Olen yrittänyt soittaa.

Tipahdan sohvalta lattialle. Itken. Karjun poikaystävääni ja näytän sille viestin.

– On se totta. Sun äiti soitti aiemmin.

Pahin pelkoni oli käynyt toteen.

Seuraavat kuukaudet olivat sumua. Välillä nauroin hervottomasti ja mietin, että mitä minä sanoin senkin juoppolalli, sanoinhan sinulle, että tulet kuolemaan tuohon. Ystäviäni tuli luokseni lohduttamaan ja alkoivat itkeä. Minua vain nauratti. Välillä taas itkin niin, että oksensin. Yöllä heräilin ja näin isäni seisovan oviaukossa. Käänsin sille selkäni ja vedin peittoa ylemmäs.

Jos sinulla on nyt isä vieressäsi niin halaa sitä. Jos ei niin laita sille viestiä tai soita. Minä en voi enää koskaan tehdä niin.

 

Yksi vastaus artikkeliiin “ISÄTÖN ISÄNPÄIVÄ

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s