RAISKATTU — MUTTA EI UHRI

TEKSTI SOFIA HÄNNINEN          KUVA PIXABAY

Kattorappaus.

Kun ihmismieli joutuu keskelle järkyttävää tapahtumaa, se voi muistaa mitä epäolennaisimpia asioita. Kun Sanna Kumpulainen, 36, raiskattiin, kirkkaimpana asiana siitä hetkestä hän muistaa kattorappauksen.

– Toki muistan hieman muutakin, kuten partaveden tuoksun ja miltä jotkut asiat tuntuivat, mutta suurin osa on unohduksissa.

Hän oli tapahtuman hetkellä noin viisitoistavuotias ja lomamatkalla maassa, joka ei ole hänen mukaansa tapahtuneen kannalta olennainen. Mukana matkalla oli hänen äitinsä, tämän tuttava sekä Kumpulaisen ystävä.

– Ystäväni oli syvästi uskonnollisesta perheestä ja halusimme kerrankin hieman irrotella ja pitää hauskaa. Itse olin tosin jo kokeillut kaikenlaista. Poltin tupakkaa, join toisinaan alkoholia ja minulla oli pari vuotta vanhempi poikaystävä, jonka kanssa oli jo seksielämää.

Kaikki sai alkunsa siitä, kun eräänä iltana Kumpulainen ja hänen ystävänsä menivät rantabaariin istuskelemaan. He tilasivat juomaksi appelsiinimehut, joita he jäivät siemailemaan.

Pian Kumpulainen huomasi, että hänestä alkoi tuntumaan erilaiselta. Hänelle tuli hassu olo, mikä oli outoa, koska hän ei ollut sinä iltana juonut yhtään alkoholia. Kumpulainen kertoi ystävälleen, että häntä väsytti eikä hän voinut hyvin, joten he lähtivät yhteistuumin kävelemään hotellilleen. Hän ei tuolloin vielä ymmärtänyt, että hänet oli huumattu.

Matkalla heidän viereensä ajoi auto, jossa istui muutama paikallinen mies.

– He alkoivat kysellä meiltä, että mikä meininki. Jostain kumman syystä vastoin normaalia käytöstäni, vastasin heille, että ei kai tässä kummempaa. Olin jotenkin hyvällä ja ehkä vähän oudolla tuulella. Aloin myös olla jo todella sekaisin, ja muistini alkoi pätkiä. Ystäväni kysyi minulta, että mitä ihmettä oikein hommaat ja muistan vain, etten enää kunnolla erottanut hänen kasvojaan.

Seuraavassa hetkessä Kumpulainen muistaa olleensa jo autossa, kun hänen ystävänsä kapusi myös sisälle autoon. Hän muistaa, ettei edes pystynyt siinä vaiheessa enää puhumaan mitään. Seuraavat hetket jäivät pelkiksi välähdyksiksi muistiin.

Hän muistaa hämärästi, että auto ajaa talon pihalle.

Yhtäkkiä Kumpulainen makaa sängyssä.

Yksi miehistä riisuu hänen housujaan. Kumpulainen ei tajua mitä tapahtuu, eikä pysty sanomaan mitään. Seuraavassa hetkessä mies on hänen sisällään. Kumpulainen ei osaa tehdä muuta kuin tuijottaa kattoa.

Kun hän havahtuu taas, hän makaa yksin huoneessa sängyllä.

Yksi miehistä riisuu hänen housujaan. Kumpulainen ei tajua mitä tapahtuu, eikä pysty sanomaan mitään. Seuraavassa hetkessä mies on hänen sisällään. Kumpulainen ei osaa tehdä muuta kuin tuijottaa kattoa.

Hänen ystävänsä tulee sisälle huoneeseen, mutta ei tajua mitä Kumpulaiselle on juuri tapahtunut.

– Hän sanoi vain, että mitä oikein olet mennyt tekemään, etkö tajua, että petit juuri poikaystävääsi. Kysyn vain, että häh, miten niin? En itsekään tajunnut mitä oli juuri tapahtunut.

He lähtivät hotellille ja matkalla Kumpulaisen ystävä kertoi järkyttyneenä, miten toisessa huoneessa kaksi miestä oli yrittänyt lääppiä häntä. Kumpulainen ei kuitenkaan kertonut mitä oli tapahtunut siinä huoneessa, jossa itse oli ollut. Huume vaikutti pitkään, ja hän oli edelleen sekaisin, eikä muista paluumatkasta kaikkea. Ainoastaan sen, että hän poltti tupakkaa hotellin portailla ja ihmetteli, mitä talolla oli oikein tapahtunut.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi, olo oli taas normaali. Sen jälkeen Kumpulainen ei enää miettinyt asiaa, ainakaan tietoisesti. Hän antoi asian olla, kunnes se palasi kummittelemaan.

Masennus laukaisi muistot

Kumpulaisen ollessa 18-vuotias hän opiskeli lähihoitajaksi. Hän oli juuri muuttanut kotoa omilleen ja kävi töissä, jotta sai menonsa katettua. Hän oli muuttanut omilleen osaksi siitä syystä, ettei tullut toimeen alkoholisoituneen isänsä kanssa.

– Isäni oli kuitenkin järkevä alkoholisti, joka tuli siihen tulokseen, että väliemme vuoksi minun ei kannata enää asua kotona, joten muutin hänen ostamaansa omistusasuntoon. Tuohon aikaan myös seurustelin erään aika inhottavan pojan kanssa, enkä vain osannut lopettaa suhdetta. Tuntui että olin loukussa.

Tuolloin Kumpulainen masentui. Pakolliset asiat, kuten työn, hän hoiti. Hän kuitenkin saattoi vaan koko päivän vain itkeä yöpaidassaan ja vaellella ympäri asuntoa tekemättä mitään.

– Silloin vain mietin, mitä kaikkea inhottavaa minulle on tapahtunut. Oli isäni alkoholismi ja huono parisuhde ja lisäksi minut vielä raiskattiinkin. Ja yhtäkkiä jotenkin tajusin, mitä minulle oli silloin tapahtunut.

Kumpulainen ei tuntenut asian vuoksi itsesääliä, tai ajatellut, että se on hänen omaa syytään. Eniten häntä suututti teon vääryys.

– En miettinyt, että miksi se tapahtui juuri minulle, sillä sehän nyt olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Enemmän minua suututti se, että kuinka he kehtasivat, olinhan täysin puolustuskyvyttömässä tilassa.

Kumpulainen olisi halunnut saada tekijät vastuuseen ja kysyä heiltä, miten he olivat pystyneet tekemään jotakin niin kamalaa. Hän kuitenkin päätyi ratkaisuun, ettei vie asiaa eteenpäin. Syitä päätökseen oli monia.

– Teosta oli jo pari vuotta ja muistikuvani tapahtumasta ovat niin hataria, etten usko että ne olisivat johtaneet syyllisten selviämiseen.  En edes tiennyt kaupunkia, jossa olimme, joten minun olisi pitänyt kysyä asiasta äidiltäni. Työläyden takia päätin antaa asian olla. En ole vieläkään kertonut äidilleni tapahtuneesta.

En miettinyt, että miksi se tapahtui juuri minulle, sillä sehän nyt olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Enemmän minua suututti se, että kuinka he kehtasivat, olinhan täysin puolustuskyvyttömässä tilassa.

Kumpulainen ei itsekään tiedä varmaa syytä siitä, miksi hän ei aikaisemmin reagoinut tapahtuneeseen voimakkaasti, mutta hän uskoo, että oli tapahtumahetkellä vielä sen verran nuori ja sekaisin, ettei ymmärtänyt tapahtunutta.

– Kun kasvoin ja viisastuin, niin ymmärsin enemmän huumatuksi ja raiskatuksi tulemisesta. Tapahtumien kulku alkoi käydä järkeen.

Kumpulainen uskoo, että huumattuna oleminen myös suojeli hänen psyykettään raiskaukselta.

– Oloni oli epätodellinen enkä muista tapahtumasta paljoa mitään, mikä on tietenkin hyvä. Jos esimerkiksi joku raiskaisi minut yhtäkkiä pimeällä kujalla, niin varmasti se vaikuttaisi minuun paljon voimakkaammin ja pelkäisin enemmän.

Kumpulainen ei enää oikeastaan edes mieti tapahtunutta, eikä se vaikuta häneen paljoakaan. Toki toisinaan hän on miettinyt esimerkiksi sitä, miten hänet oikein huumattiin.

– En missään vaiheessa jättänyt juomaani vartioimatta. Valitettavasti ei ole kuitenkaan mahdotonta, että baarimikolla on ollut näiden miesten kanssa jonkinlainen diili asiasta. Ahdistaa vain se, että en luultavasti ollut ainoa, jolle he olivat tehneet tai tekivät niin, enkä voi estää sitä millään tavalla.

Ei mikään uhri

Viime vuonna herätti paljon keskustelua, että maahanmuuttoa kannattavien naisten toivottiin jopa joutuvan raiskatuksi. Tämä sai Kumpulaisen ottamaan aiheeseen kantaa.

Hän kirjoitti Facebookiin tilapäivityksen, jossa kertoi raiskauksestaan, ja ettei voi käsittä että joku toivoo toiselle mitään sellaista. Hän ei ollut aikaisemmin kertonut asiasta yhtä avoimesti, mutta reaktiot tilapäivitykseen olivat positiivisia.

– Ei kukaan hirveästi sanonut mitään, mutta esimerkiksi kun menin töihin, niin eräs työkaveri halasi ja sanoi että olen valtavan rohkea.

Sääliä Kumpulainen ei kuitenkaan kaipaa, eikä halua olla profiloitua jonkinlaiseksi raiskauksen uhriksi. Hän ajattelee, että asia on tapahtunut, eikä sille voi enää mitään.

– Säälivä ihminen nostaa itsensä vain johonkin parempaan asemaan, enkä  kaipaa sellaista. Minulla on kaikki aivan hyvin. En halua jähmettyä sellaiseen ajatteluun että olen nyt loppuelämäni jonkin asian uhri.

Kumpulaisen seksuaalisuuteen raiskaus on hänen mukaansa luultavasti vaikuttanut jonkin verran. Hän ei esimerkiksi pidä siitä, jos asiat etenevät liian nopeasti ja hän ilmaisee aina välittömästi, jos ei pidä jostakin.

– Tavallaan se on voinut vaikuttaa jopa positiivisesti siihen, että tiedostan omat rajani erittäin hyvin. Pystyn kyllä nauttimaan seksistä ja koen olevani todella seksuaalinen ihminen.

Joskus ulkopuoliset ihmiset saattavat sanoa, että raiskauksen jälkeen ihmisen elämä on automaattisesti jotenkin pilalla. Kumpulainen ei ymmärrä sellaista ajattelutapaa, sillä se voi jopa pahentaa uhrin käsitystä tapahtuneesta.

– Jos joku sanoo että voi ei, itse en pystyisi elämään tuollaisen jälkeen, niin ei se nyt ainakaan kovin voimauttavaa ole. Toki joku saattaa traumatisoitua pahastikin, mutta kaikki kokevat asiat eri tavalla.

Kumpulainen toteaakin, että joskus ihmisten suhtautuminen toisten tragedioihin voi olla outoa. Kumpulaisella on itsellään tästä kokemusta.

– Olen aikoinaan menettänyt isäni traagisesti, sekä yhden lapseni. Lapseni kuoleman jälkeen eräs tuttuni lohdutti minua sillä, että elämä vain haluaa opettaa meitä. Mietin sillä hetkellä, että mitä hittoa se oman lapseni kuolema voi minulle opettaa? Ihmiset eivät aina mieti omia sanojaan ihan loppuun asti.

Kumpulainen sanoo myös, että osa ihmisistä kokee toisten tragediat itsensä kautta, jolloin peilaa niitä omiin kokemuksiinsa. Hänen mielestään ei kuitenkaan ole oikea ratkaisu.

– Hoitajana näen kohtaloita, joissa ihmiset joutuvat menettämään paljon. Mutta vaikka olisin itsekin kokenut saman, niin en voisi koskaan olla niin röyhkeä että sanoisin että tiedän miltä sinusta tuntuu. Koskaan ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s