VIESTEJÄ HAUDAN TAKAA

TEKSTI NOORA HAAPANIEMI          KUVA VESA RANTA

Päivänvalo hohkaa heikosti pieneen kalmankalpeaan tupaan. Huoneen ikkunoista avartuu harmaan taivaan takaa keltainen kirkon harja. Tilassa on hiljaista.

IMG_20170402_190002_684

Huoneen keskelle sinipunertavalle penkille on istuutunut keski-ikäinen rouva. Silmät ummessa hän levittää kätensä polvilleen ja hengittää raskaasti.

Sopraanon sulolaulu supattaa hiljaa taustalla. Tilassa odotetaan.

Odotetaan, että joku saapuisi. Nainen avaa silmänsä, hän näkee jotain mitä minä en.

Komean, tummahiuksisen ja hieman harmaantuneen, pitkään jakkupukuun pukeutuneen vanhan naisen. Hän on minun mummoni.

Kuollut mummoni.

On tuulinen torstaipäivä. Penkkaripukuiset abiturientit kärräävät keskustaan lava-autoissa nakkelemaan nekkuja nälkäisille. Kaupungin hälinä muuttuu liikkeessä soperrukseksi. Kivet sinkoilevat kohmeisesta kadusta kumisaappaisiin.

Routaisesta maasta nousee eteeni sateen harmaaksi nuolema rakennus, jonka korkeutta sydän kavahtaa muutamalla lisälyönnillä. Suuntaan hermostuneena kohti kaartuvaa kiviporrasta.

Vedän syvään henkeä. Tänään kohtaan pelkoni.

Tänään kohtaan kuoleman.

Askel askeleelta sydän moukaroi rintakehää kiihkeämmin. Huonosta kunnosta tai Herran pelosta. Päässä soi Led Zeppelinin Stairway to Heaven: ”There’s still time to change the road you’re on”

En kuitenkaan katso taakse, vaan taistelen tieni kymmenenteen kerrokseen. Puunruskean ovimeren seasta löydän etsimäni.

Koputan.

Mielikuviin piirtyy suitsukkeiden ja hajuveden tuoksuinen shamaaniluola, josta kymmeniin kultasormuksiin ja turbaaniin pukeutunut ennustajaeukko kurkistaa huskyn sinisillä silmillään.

Miehensä kuoltua ylpeä leski joutui pistämään emakkonsa evakkoon, mutta teräksestä vuoltu voimanainen ei heittänyt hanskojaan tiskiin.

Ovi säpsähtää auki, violetin oviverhon takaa kahahtaa esiin ruskeasilmäinen rouva pirtsakkaan oranssissa t-paidassa.

Hän on meedio. Elise Raitakallio.

Elisellä on ”yhden naisen näköinen ja kokoinen yritys” Valo Ilona, jossa hän toimii keskusteluväylänä asiakkaiden ja edesmenneiden läheisten välillä. Elisen kokemuksen mukaan kuoleman jälkeen on yksi osoite, johon kaikki päätyvät. Paikkaa hän kuvaa energiatasoksi, niin sanotuksi ”Korkeamman valon ja rakkauden” paikaksi, joka on jotain niin ylimaallisen hyvää, ettei ihminen pysty sitä sanoin kuvailemaan. Kuoltuaan ihmisen tulee kuitenkin kantaa vastuu elämästään: on läpikäytävä tekemänsä pahat teot, ja puhdistettava ne. Tätä voidaan kutsua helvetiksi, jos läpikäytäviä tekoja on paljon.

Elise uskoo siis sielun ikuisuuteen, uudelleensyntymiseen ja elämän jatkuvuuteen. Hänen mukaansa edellisistä elämistä voi löytyä jopa vastauksia asioihin, joita tässä elämässä on ollut vaikea käsitellä.

– Yhdellä asiakkaallani oli kipu vasemman lavan alla, johon ei löydetty syytä. Sain näyn asiakkaan menneisyydestä, josta selvisi, että hän oli aikaisemmassa elämässään tullut omiensa keihästämäksi. Siksi hänellä oli nykyään myös vaikeuksia antaa anteeksi läheistensä selkäänpuukottamista.

Henkiolentoja vai harhaa

Kauhaisen varpaanpäillä kumisaappaat irti nilkoistani ja laskeudun epäileväisenä pöydän eteen. Nainen vaikuttaa normaalilta: ei katso kristallipallosta, tutki kämmenen elämänviivaa, odota Tarot-kortit kourassa tai ennusta nurkan takana häämöttävää kadotusta valoon. Sen sijaan naisesta tulee mieleen tavallinen pullantuoksuinen emäntä: syvänruskeat silmät, hytkyvä nauru, naururypyt sekä terapeuttisen rauhaisa ääni luovat lämminhenkistä auraa.

Lempeän oloinen rouva raahaa tyynesti kaksi vaalean violettia penkkiä tilan keskelle.

Hetki on koittanut.

Elise aikoo ottaa yhteyden Korkeampaan valoon ja rakkauteen.

Hän pyytää pitämään sydämen ja mielen avoimena: kerran lähtenyt sielu ei palaa takaisin nimilappu kourassa, eikä aina sellaisena kuin oli viime hetkenään, vaan näyttäytyy usein sellaisena kuin oli parhaimmillaan.

Saan mielikuvan noin 70-vuotiaasta – hyvin komeasta naisesta. Hänellä on vahvat kulmakarvat sekä tummat, hieman harmaantuneet ja lyhyehköt hiukset.

Hymyilevät silmät tummuvat, vakavoituvat ja vaipuvat kiinni.

Raskas puhallus.

Suu ammollaan, silmäkulmat siristellen ja sydän pumpaten odotan seuraavaa liikettä.

Silmät eivät muljahtele, suu ei vaahtoa eikä transsiin vaivuta.

On hiljaista.

Rintakehä pullistuu ja pienenee.

Tuntematon tuttu saapuu.

– Saan mielikuvan noin 70 vuotiaasta – voisiko sanoa – hyvin komeasta naisesta. Hänellä on vahvat kulmakarvat sekä tummat, hieman harmaantuneet ja lyhyehköt hiukset. Päällä hänellä on vanhojen naisten suora jakkupuku ja samasta kankaasta tehty pitkähelmainen hame, mustat nauhakengät ja keppi kädessä. Nainen on äärimmäisen sydämellinen ja huolehtivainen, vaikka kasvoissa onkin jonkinlaista ankaruutta. Hän näyttää minulle isohkoa pirttiä ja kiikkutuolia ja kiikkuu siinä samalla ikkunoista katsellen. Ikkunoita on ainakin kahdella suunnalla – vasemmalla ja takana. Saatko vahvistusta kuka hän on?

Mirjam Haapaniemi oli roteva rotunainen, Rosie the Riveter: lama-ajan läpi lannalle lemuavassa hilkassa laahautunut lotta ja sota-ajan suruvirret karujen kasvojensa taa kätkenyt sisupussi. 77-vuotiaaksi puhti-juhta raatoi aamuin illoin viideksi navettaan: ruokki ja lypsi kymmenkatraisen lehmälauman, luutusi lannat lattiasta ja hitsasi hiehoista vasikoita Vaenmaahan.

Paikkaan, johon perheen kuopuskin syntyi.

Minun isäni.

Isäni lapsuudenkodissa oli pitkä eteiskäytävä, jonka päätteeksi avartui avara tupa, jossa mummu odotteli vieraita ryijyllä peitetyssä kiikkutuolissaan keinuen. Pientilan pirtin pöytä notkui läskistä ja lauantaimakkarasta, perunasta ja punaisesta maidosta sekä kahvista ja kostutetusta korpusta.

Karjanhoidon lisäksi mummu kantoi huolen myös heikkokuntoisesta sotaveteraanimiehestään. Miehensä kuoltua ylpeä leski joutui pistämään emakkonsa evakkoon, mutta teräksestä vuoltu voimanainen ei heittänyt hanskojaan tiskiin. Hän aloitti seniorilukion Ylivieskan kristillisessä opistossa yhtenä vanhimmista lukiolaisista Suomessa, samaan aikaan, kun minäkin aloittelin opinahjoani toisella asteella. Haaveilimme yhteisistä valmistujaisjuhlista: treenasimme trigonometriaa, harjoittelimme kannettavan ja kännykän käyttämistä ja vertailimme vastauksiamme ruotsin kuuntelun jälkeen.

Vapisen hiljaa hetken paikallani. Liikutukseltani saan muodostettua meediolle sanan:

Mummu.

Miten hän voi tietää mummusta tai varsinkaan mummolasta? Mistään ei voi löytyä noin tarkkaa tietoa. Miten hän sen tekee?

Skeptinen minäni naurahtaa tunteellisuuttani, ja kumarran häpeissäni katseeni lattiaan.

Meedio sanoo mummun silittävän minua hiuksista.

Kyyneleet valahtavat poskipäitä pitkin.

Miten hän voi tietää mummusta tai varsinkaan mummolasta?

Mistään ei voi löytyä noin tarkkaa tietoa.

Miten hän sen tekee?

Terveiset tuonpuoleisesta

Vastaanottaakseen ja välittääkseen viestejä haudan takaa Elise nostattaa omaa energiatasoaan korkeammalle lähemmäs edesmenneiden energiatasoa, jolloin hän pystyy kuulemaan vainajien sanoja telepaattisesti päänsä sisällä.

– Henkimaailman viesti ei ole minun tahtoni todistella osaamistani, vaan jonkun muun tahto välittää viesti. Kerran skeptikkomies tuli tyttärensä kanssa vastaanotolleni, ja miehellä oli ”saapa nähdä” asenne. Hänen edesmennyt äitinsä tuli paikalle puhuen punaisesta nojatuolista, jolloin mies parahti itkuun, että tuota et voinut kyllä arvata. Minä en siis puhu, vaan asiat tulevat minun kauttani – se on kuin puhuisin itseni vierestä.

Elisen mukaan kuka tahansa voikin ottaa yhteyttä läheisiinsä, tulee vain luottaa vahvasti omaan intuitioon ja tunnistaa itsessään halu. Tärkeää on ensin rauhoittua ja hiljentyä. Sen jälkeen tarvitsee mielessään pyytää, että Valosta ja rakkaudesta lähestyttäisiin niin, että se on helppo aistia. Kohtaaminen voi tapahtua esimerkiksi vahvan aistin tai tuntemuksen, kuten tuoksun välityksellä.

– Tapaamiset ovat tunteellisia, koskettavia ja lämpimiä – hauskojakin, jos edesmennyt on ollut oikea koiranleuka eläessään.

Epäilen yhä.

Kyllähän minun ikäisilläni on jo suurimmalla osalla mummu kuollut.

Jospa kaikki onkin ollut vain arvailua? Keppiä ei mummulla ollut. Kaikki muu kylläkin piti paikkansa.

On hetken haudanhiljaista. Ihokarvat nousevat pystyyn.

Elise keskeyttää ajatukseni.

– Onko sulla koskaan ollut mustaa kissanpentua? Pyörii kissanpentu välillä mummon ja välillä sun jaloissa.

Muutamia vuosia sitten mummun maatilalle syntyi epätavallinen villikissanpentu.

Tummanharmaan pennun kasvot olivat syntymästä saakka vääristyneet: toinen puoli kasvoista oli littana, ja toinen oli koholla ja kuoppainen. Häntä taivasta kohti se tallusteli pienillä tassuillaan ja kannatteli epätyypillisen pyöreää vatsaansa.

Ystäväni ristivät sen Hoosiannaksi.

Kitusen ulkomuodon lisäksi Hoosianna oli sairas: sen pienestä nenästä valui jatkuvasti räkää, ja sen oli vaikea hengittää.

Hoosiannan emo tuntui tajuavan pennun erityisyyden, se ei järin huomioinut heikkoa yksilöä, vaan jätti sen oman onnensa nojaan. Heitteille jätetty pentu seurasi ihmisiä hellyydenkipeästi naukuen kuin omalta emoltaan rakkautta pyytäen.

Hoosiannasta tuli hoivapentu.

Heiveröisen pennun flunssainen nenä jätti paidanresorin limasta laikukkaaksi, ja parannuskeinoa pennun oloon etsittiin netistä päivätolkulla. Nelisen viikkoa pieni rakkaudenkipeä pentu kesti, kunnes sen pyylevä ruho löytyi elottomana navetan nurkasta. Hoosianna haudattiin mummolan marjapensaan eteen, ja puusta sille vuollettiin kaunis risti.

– Ota sitten joskus kissa, Elise välittää terveiset.

Kirkkomaan kastelematta jääneet kukat

Meedio sulkee jälleen silmänsä ja jatkaa.

– Hänhän oli isäsi äiti?

Elise saa kuvan, että poislähdön hetkestä on korkeintaan kaksi vuotta. Elisen mukaan mummua oli oltu hakemassa jo useamman kerran.

Sydänongelmien vuoksi.

– Hänellehän oli tullut aamulla tieto, että hän lähtee? Hän halusi lähteä seisovilta jaloilta eikä jäädä toisten hoivattavaksi tai vuoteen omaksi. Hän sai sellaisen lähdön kuin halusi.

Palaan muistoissani valmistujaiskesääni.

Mummu on reputtanut äidinkielen.

On heinäkuun yhdestoista päivä.

Nimipäiväni. Nooran päivä.

Olen töissä paikallisessa postissa lajittelemassa lehtiä.

Elisen mukaan kuka tahansa voikin ottaa yhteyttä läheisiinsä, tulee vain luottaa vahvasti omaan intuitioon ja tunnistaa itsessään halu.

Kello on vähää vailla yhdentoista, kun äitini soittaa kesken työpäivän. Mummua ollaan viemässä ambulanssilla sairaalaan.

Jokin kohtaus.

Mummu oli lähtenyt aamutuimaan ruosteen täplimällä pyörällään keskustaan.

Terveyskeskukseen. Nainen, joka ei terveyskeskukseen mene, vaikka pää olisi kainalossa.

Terveyskeskuksessa annettiin kaksi vaihtoehtoa: jäädä odottamaan lääkäriä päivystykseen tai palata takaisin tunnin päästä. Mummu huikkasi hoitajalle käyvänsä kastelemassa kukat miehensä haudalla ja palaavansa sitten takaisin.

Tunnin kuluttua mummu löytyi. Pyörän vieressä maasta makaamasta miltei hautuumaan porteilla.

Sydämenpysähdys.

Taustalla säestänyt sopraanon laulu katkeaa. Sessio päättyy.

Elise avaa silmänsä.

Kiittää ja toivottaa mummulle hyvää matkaa takaisin valoon.

On hetken haudanhiljaista. Ihokarvat nousevat pystyyn.

– Pyörällä lähti vinttaamaan pois, Elise lopettaa.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s